Luovalla alalla työskentely, varsinkin näin korona-aikana on ollut todella kotipainotteista.
Itse huomaan päivästä toiseen tekeväni koko päivän töitä koneen ääressä, enkä muista pitää taukoja.
Päivät tuntuivat koko ajan enemmän puurtamiselta ilman minkäänlaista oikeaa inspiraatiota.
Media-alalla toimimisen näytön yhtenä tehtävänä oli kuitenkin ottaa valokuvia,
joten päätin lähteä kävelylle ja valokuvata matkalla silmiin osuvia asioita.
Koko kävelyn aikana vastaan tuli ehkä kaksi ihmistä, joka oli yllättävän mukavaa.
Oli tilaa olla itsensä kanssa. Sää oli aurinkoinen, mutta ei kuitenkaan liian lämmin.
Kävelystä tuli oudon nostalginen olo. Tuli mieleen ajat ala/yläasteelta,
jolloin kavereiden kanssa käveltiin metsässä ihan muuten vaan,
käytiin rannalla yhdessä ja oltiin vapaita.
Olen sellaista tyyppiä, että minun on vaikeaa aloittaa asioita, mutta aloitettuani on vaikeaa lopettaa. Silloin kun inspiraatio iskee, niin on pakko saada jotain tehtyä.
Mitä enemmän vietin aikaa ulkona pitkän päivän jälkeen, sitä enemmän arvostin raikasta ilmaa ulkona, tuulta joka humisi puissa ja lintuja, jotka palasivat kesäksi kotiin matkoiltaan.
Tajusin, että tämä oli se joka puuttui: Itsestäni huolehtiminen ja oikean inspiraation saaminen.
Otin kaiken irti tästä ajasta, jonka olin suonut itselleni. Yritin löytää pieniä yksityiskohtia,
jotka tavallisesti ehkä jäisivät huomiotta vain ohi mennessä.
Päätin ottaa ja editoida kuvat edustamaan pieniä asioita, jopa fantasiamaailmaa.
Sellaisia asioita joita ei näe, ellei katso tarkkaan.
Takaisin kotiin tullessa tunsin oloni paljon rauhallisemmaksi. Olin inspiroitunut,
enkä enää niin väsynyt vaikka olin istunut koneen ääressä koko päivän.
Päätin että jos vain pystyn, käyn tulevaisuudessakin kävelyillä työn ohessa ja
pidän itsestäni paremman huolen. Elämä on liian lyhyt itsensä toiseksi jättämiselle.
